lauantai 23. helmikuuta 2013

Koirakavereita ja valeraskausjuttuja(-ko?)

Tänään piipahdettiin kyläilemässä kahden Wiiman koirakaverin luona, eli Nemon ja Bonon. Mukana ei ollut kuin pokkarikamera, ihan ..sanonko mistä kotoisin..., mutta tässä alla silti muutama kuva karvakorvien touhuista.
Bono, tuo kuvissa pienin, rodultaan löwchen eli leijonakoira, on vähemmän maskuliinisesta ulkomuodostaan huolimatta Oikea Äijä. Sitä kiinnosti vain Wiiman hännänalus, eikä ollut mitään väliä sillä, että se on puolet pienempi tai että Wiimalla ei todellakaan ollut juoksuaika (ks alempi teksti..).
Wiima puolestaan tuntui ajattelevan että mikä hyttynen tuossa pörrää ja antoi sille välillä kyytiä, mutta oli kuitenkin ihmeen kärsivällinen Bonon ponnisteluihin. Lopuksi kyllä Bono sai Wiimalta kylmempää käsittelyä ja sen halut hieman hälvenivät.
Bordercollie Nemo ja Wiima, niillä sujuu meininki tasaisemmin. Ei varsinaisesti yhteisiä rallatteluja, mutta kiinnostuneita ne ovat toisistaan ja pari leikkiyritystäkin nähtiin. Näyttäisi siltä, että Nemo vielä vähän miettii, että onko tuo ärsyttävä korvista kiskova Wiima-kakara todellakin jo kasvanut niin isoksi että sen kanssa viitsisi vähän kisata.


Komea ja niin viisas Nemo oli edellispäivänä käynyt astumassa morsmaikkunsa, toivottavasti mukava määrä mustavalkoisia pentusia putkahtaa maailmaan parin kuukauden päästä :)



Wiima löysi kinoksesta luun ja kirmaushalut hävisivät - sitä paitsi 
Bonon mielessä ei ollut kirmaus- vaan ihan toiset -halut.


***

Ja sitten niitä toisia juttuja, eli otsikon lupaamia tyttöjen juttuja. Eli luulen meidän Wiima-tyttösellä olevan valeraskausmeiningit meneillään. Ajankohta sopii perfekt, sillä juoksut olivat joulukuussa ja valeraskausoireet yllättävät sitten yleensä parin kuukauden päästä, jos ovat tulollaan.

Luulin typykän ensin olevan vain hieman poissa tolaltaan, olihan se juuri palannut kotiin runsaan viikon koirahotellilomaltaan (lue edellinen postaus). Wiima on nimittäin näinä kahtena päivänä kotiin tulonsa jälkeen ollut vähän hölmö; ensiksikin epätavallisen äänekäs - se ei hauku, yleensäkään, mutta nyt inisee ja piippaa vaikka minkään ei pitäisi olla vialla. Se on rauhattomampi kuin yleensä; voi nukkua rauhassa jaloissani kun sitten yhtäkkiä nousee istumaan minua tuijottamaan ja "kertoo" minulle asioita.
Sillä on yhtäkkinen kiinnostus pehmoleluihinsa, joka innostus oli pikkupentuaikojen jälkeen jo ehtinyt laantua. Mutta se ei kylläkään hoivaa niitä niinkuin kilttien äitiliinien kuuluisi vaan nylkyttää! Tulee luokse pehmolelu suussaan ja kun otat kiinni arvellen että hauska vetoleikki alkaa, niin pimatsu ponkaiseekin kahdelle jalalle ja nylkyttelee leluaan. Hassua myös ettei se tee sitä itsekseen, vain jos joku tarttuu leluun :)
Wiimalle ei myöskään yhtäkkiä kelpaa tähän asti kelvannut tapa jolla tyyny on sen päivälepopaikkaan aseteltu vaan sitä pitää vähän väännellä (siirtää puoliksi keskelle lattiaa) ennen kuin neiti voi siihen kellistyä.

Googlailin tietysti heti, että mitäs tämä tällainen meininki tarkoittaa ja aika äkkiä selvisi, että narttukoirien valeraskausoireihin kuuluu myös nylkytys. Samalla loksahti kohdalleen toinenkin palanen, jota olin ihmetellyt - eli Wiiman hienoinen ruokahaluttomuus. Se kyllä syö, mutta valikoiden eikä vedä kuppia tyhjäksi. Ja paikalleen loksahti moni muukin edellä kertomani juttu.

Ja tätä kirjoittaessani loksahti paikalleen myös tuo Bonon suunnaton kiinnostus Wiimaan, nimittäin kaivettuani tietoa netistä, näyttäisi siltä, että myös valeraskaana oleva koira levittää ympärilleen urokselle vastustamattomia tuoksuja. Joten anteeksi Bono, jos asia todella on näin, emme sinua tahallaan kiusanneet :)

Näiden parien päivän aikana tuntuu, että myös lenkkipolkujen varrella olevien keltaisten merkintöjen hajut kiinnostaisivat pimua enemmän kuin yleensä, mutta en tiedä onko se valeraskausoire vai liittyykö esim tuohon juuri päättyneeseen hoitolassa-asumisjaksoon? 

Narttukoirien omistajat ja muutkin, joilla on valeraskausoireista kokemusta - kommentteja, ohjeita ja tietoiskuja otetaan mielellään vastaan :) Kyllä on jännittävää tämä narttukoiran omistaminen, meillä tytöillä kun tämä elämä on vähän tämmöistä hormonaalista :D
(paitsi että kirjuri mittasi juuri 38 asteen kuumeen...:P )

perjantai 22. helmikuuta 2013

Iloinen jälleennäkeminen ja espanjalaisten koirien ihmettelyä..

Terveisiä Teneriffalta! Kotiinpaluu oli tänään ja kovalla kiireellä noudimme kotiin tietenkin myös ihanaakin ihanamman karvakuonomme, jota meillä oli reissussa ihan käsittämättömän kova ikävä. Ei mennyt yhtään päivää ettemme olisi porukalla miettineet mitä Wiima kotosuomessa puuhaa.
Taisi kuitenkin olla Wiimallakin kiva touhuloma. Löysimme sille lähiseudulta mukavan koirahotellin jossa oli hyvät puitteet. Päivittäisiä remmilenkkejä, mahdollisuus ulkoilla tarhassa oman halun mukaan (oma luukku) ja mahdollisuus leikkiä koirakavereiden kanssa ja muutenkin siisti ja kiva hoitola.
Wiima olikin kuulemma ollut oikein mukava vieras - kuulemma "ihana koira ja kaikkien kaveri". Parhaat kaverit olivat kuulemma olleet mäyräkoira- ja kettuterrieripojat, joiden kanssa oli ilakoitu päivittäin. Ihanaa kun tällainen hyvä hoitopaikka löytyi, niin on kiva viedä tuttuun paikkaan toistekin.

Ja voi sitä jälleennäkemisen riemua!! Wiima ei tiennyt miten päin olisi ollut kun piti kiehata yhteen suuntaan ja sitten taas toiseen ja heti jo kolmanteen, ilomurinaa ja muita sen ihania tervehdysääniä ilmoille päästäen. Tässä alla Wiiman tervehtimisilme -- mutta mihin ovatkaan joutuneet sen korvat?? :)


Hoitolan pihaan ajaessamme, meidät kohtasi jo portilla tällainen näky. Pimatsu oli kuullut tulomme ja oli portin takana vastassa. Kohta pääsisimme halimaan :)

Kotimatkalla autossa helpotukseksemme huomasimme että kadonneet korvat olivatkin löytyneet! Toivottavasti niillä on jatkossakin muutakin virkaa kuin pelkkä koristearvo :)


Kotipihalle saapuessamme pikku ohimennen-poseeraus ^

ja sitten löytyikin lumen alle hautautunut luu ja mimmi pisti kotoisasti maaten:
(joskus mietin että millainen luukasa tai peräti ruho mahtaa pihaltamme löytyä lumien sulettua..)

Ja hetken kotona sisällä kierreltyään, nuuskittuaan että kaikki on kuten pitää, laittoi se makuulle vakiopaikalleen, eipä aikaakaan kun veteli jo hirsiä - ja kaikki on meillä taas kuten pitääkin :)
(paitsi laukut purkamatta - plääh ja yök!)

***

Mutta pari sanaa vielä espanjalaisista koirista. Näkemäni koirat olivat pääosin pieniä terrierityyppisiä koiria - russeleita, yorkkeja (paljon) ja havanesen näköisiä koiruleita.

Ihailin sitä tapaa miten koirat istuivat espanjalaiseen kulttuuriin. Useimmat niistä olivat vapaana, mutta silti seurasivat reippaasti omistajaansa, myös liikenteessä ja jopa kadunylityksissäkin, ottamatta oikeastaan paljoakaan häiriötä muista ympäröivistä tapahtumista. Omistajan antaessa pienen vihjesanan, hakeutui koira luokse kytkettäväksi ilman mitään ponnisteluja. En nähnyt ensimmäistäkään koirien välistä 'uhokohtausta' tai muuta ohitusongelmaa, en ensimmäistäkään epäonnistunutta luoksetulokutsun yritystä. Ihmeellistä.

Avasin tästä asiasta ihmettelevän sanaisen arkkuni paimensukuisen lapinkoiran FB-palstalla ja sain ihmettelyyni sen suuntaisia vastauksia kuin että suomalaisten tapa opettaa hihnakävely nopeaan tahtiin tekee kontaktin opettelun vaikeammaksi. Espanjassa koirat kulkenevat pennusta asti vapaana mukana ja niiden on pakko vilinässä oppia pitämään omistajaansa visusti silmällä pysyäkseen perässä.
Tässä se vastaus tosiaan varmaankin on, nyt kun sitä tarkemmin ajattelee. Luulenkin että kun joskus perheeseen tulee toinen koira, pentu, satsaan vapaana kulkemiseen vielä enemmän kuin nyt tajusin satsata. ..eikä Wiimakaan mikään toivoton tapaus ole, mukavasti typykkä mukana pysyy - mutta emme me kyllä ihan noihin espanjalaiskoirien suorituksiin pysty :)

perjantai 8. helmikuuta 2013

Sydämellinen blogipalkinto...

...ja Sydämellinen Kiitos! Nimittäin Saivalle ja emännälleen blogini muistamisesta. Tällaisen kauniin sydämen halusivat Wiiman blogille antaa ja sehän lämmittää kovasti kirjurin sydäntä.
Bloggailu on meikäläiselle verraten uusi juttu, alkanut vasta 'koirailun' merkeissä viime kesänä ja minusta on ollut kivaa huomata, miten täällä muodostuikin tällainen pieni virtuaaliyhteisö saman asian äärelle, kuten tässä meitä yhdistävän koiraharrastuksen ympärille :)


Tunnustuksen sääntöihin kuuluu, että seuraavaksi pitäisi valita viisi ihanaa blogia joita seuraamme, sellaisia blogeja, joilla on alle 200 lukijaa - ja toivoa että he toimittavat tunnustuksen eteenpäin.

Luulen kuitenkin, etten tällä kertaa laitakaan yhtä blogia toisen edelle vaan kaikki oikeaan laitaan linkittämäni blogit ovat kivoja blogeja joita säännöllisesti seuraan. Ja moneen muuhunkin kivaan blogiin olen täällä 'blogistaniassa' törmännyt :)

Lukijamme, poimi kuva mukaasi tästä, jos sinulla on mielessäsi jokin erityinen blogi tai useampia, jolle haluaisit tunnustuksen antaa - sydämen saaja ilahtuu varmasti, ole hyvä :)




lauantai 2. helmikuuta 2013

Lenkin varrelta

Jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma karvakorva-personal trainer. Tänäänkin vedettiin melkein parin tunnin lenkki, mukavassa talvisäässä. Aurinko ei paistellut, mutta keli oli toisella tapaa mukava; puissa valkoinen kuura, pieni usvantuntu leijui ilmassa ja muutama pakkasaste.
Vaikka toki ulkoilin ja lenkkeilin myös ennen Wiiman tuloa, niin ulkoilun määrä on kyllä - uskaltaisinko heittää arvion - triplaantunut. Koiran kanssa lenkkeily on myös kauhean kivaa; lenkin ohessa voi kuin ohimennen kerrata taitoja sekä opetella uusia taitoja, ja jutella asioista maan ja taivaan väliltä, ja välillä vain kulkea rinta rinnan reippailusta nauttien.

Toisten koirien ohitus on aika hyvällä mallilla - yleensä - nykyisin. Wiima pysyy sivullani kun ohitamme, mutta neiti kyllä ottaa ohittaessaan viehkoja tanssi- ja hyppelyaskeleita - eli kaukana välinpitämättömästä ollaan vielä :) Tämän päivän lenkillä taisimme ohittaa ehkä neljä koiraa, mahdollisesti viisi. Kaikilla kerroilla ohitus sujui varsin mallikkaasti paitsi yhdellä kertaa, en tiedä oliko vastaantulevassa hauvassa jotain erityisen kiinnostavaa neitimme mielestä, tai sitten tein itse jotain pöllöä. Mutta sillä kerralla Wimpsahdus syöksähtikin äkkiyllättäin sivultani etukautta kohti toista koiraa. Hihna pysäytti kulun, joten mitään happeninkiä ei kuitenkaan syntynyt, mutta tämmöisistä tilanteista sen huomaa ettei koira ole mikään kone, vaan elävä olento, joka tekee joskus niin ja joskus näin, yleensä onneksi kuitenkin oikein päin :)
Ja kyllä se ohittamisen taitokin siitä vakiintuu, kun sitä joka kerralla hiotaan.

Muuten typykkä pitää hihnalenkillä aika mukavasti kontaktia taluttajaansa, siis luo minuun silmäyksiä aika ajoin ja on mukana heti suuntaa vaihtaessani. En ole vaatinut sitä kulkemaan koko ajan sivullani, vaan Wiima saapi haistella ja ihmetellä mitä mieleen juolahtaa, mutta hihna ei saisi kovasti kiristyä eikä ihan joka tolpan juureen pysähdellä haistelemaan (vaikka Wiimaa kyllä haluttaisi).
Wiima osaa myös pyytää lupaa; jos se vaikka huomaa kivan oksan maassa joka olisi kiva ottaa suuhun jos vaan yltäisi, niin sen sijaan että ryhtyisi kiskomaan kohti oksaa, se kääntyykin kohti taluttajaansa ja killittää silmiin odottaen maagisia sanoja Ole Hyvä! :)
Yksi paikka, missä Wiima kuitenkin kiskoo hihnaa ja sillä on kova kiire edetä, on koirakoulu, jossa käymme. Kun saavumme pihaan, on Wiimalla ihan kauhea kiire hallin sisälle. En ole siihen oikeastaan vielä puuttunut, kun sehän vain kertoo siitä että innokas oppilas on saapunut paikalle :D

Seuraavat kuvat tuli napattua tänään lenkin varrella. Vähän Wiima Wimpulaa ja kotikylääkin:




Tässä kuvassa yllä Wiima näyttää hieman takakorkealta? Vai? Arvelen tosin että se saattaa osittain johtua siitä kun se on kääntyneenä minuun päin, koska alemmassa kuvassa eroa ei ole niin paljon:
Takakorkeudella tai muilla ulkoisilla seikoilla ei tosin ole mitään merkitystä, kun Wiimasta ei kaavaillakaan mitään näyttelykoiraa. Kunhan tässä vaan pohdiskelen. Ja huhtikuussahan viimeistään kuulemme asiantuntijalausunnon osallistuessamme paimensukuisen lapinkoiran katselmukseen.

Paraisten läpi kulkeva Kirkkosalmi on jäässä



Kaksi komeaa saksanpaimenkoiraa lenkillä fillarin kyljessä. 
Ja eikö ole ihania nuo puut valkoisiksi kuuraantuneine oksineen?

Paraisten selkä jään peittämänä ja saari nimeltä Tjuven (eli varas, rosvo, muistan joskus kuulleeni jonkin salakuljetustarinan, johon nimi perustuisi).
Jäillä näkyy kävelijöitä, pieninä mustina pisteinä saaren molemmin puolin. Itse seison tukevasti maan kamaralla.

Merenrannalla venelaiturit tyhjillään. Jää kantaa nyt, mutta itse en oikein tykkää kulkea jäällä, jonkin sortin kammo. Joskus tosin silti kuljen, mutten tänään.



Ja yllä olevia rantakuvia kuvatessani oli Wiima-rassulla karu kohtalo, se kytkettiin tolppaan: